Perjantai-aamu oli yksi matkan odotetuimmista päivistä. Ohjelmassa oli Extreme Survival Teamin vaellus Hrajelin vuoristoaluelle ja lisäksi kuudella matkalaisella oli ohjelmassa kummilapsien tapaaminen.

Tuttuun tapaan BAS:n kuski nouti Suomen EST-matkalaiset hotelilta ja sen jälkeen haettiin Shatillasta 19 lasta ja 3 työntekijää. Lapsista 18 oli Shatillasta ja 1 Wavelista.  Lapsia oli ohjeistettu ottamaan eväsleivät mukaan ja lisäksi Suomen Punaisen Ristin Herttoniemen yksikkö lahjoitti vaeltajille juomavedet, hedelmät ja energiapatukat.

Ajomatka taittui iloisissa tunnelmissa. Lapset lauloivat arabiankielisiä lauluja ja  tunnelma oli korkealla. Matkan tekoa ei haitannut sekään, että oppaat unohtuivat matkan varrelle. Kuskille oli unohdettu antaa tieto, että heidät otetaan kyytiin. Muutamien puheluiden jälkeen oppaamme Avedis oli ratkaissut ongelman ja hurautti omalla autollaan lähemmäs Hrajelia. Poimimme hänet ja toisen oppaan Nicholaksen kyytiin hieman ennen vaelluspaikkaa.

Toinen oppaista olikin minun ja Kirstin vanha tuttu. Avedikseen sain tutustua jo maratonilla 2008. Sen jälkeen olemmekin tavanneet vuosittain Beirutin maratonilla. Hänestä ja hänen yrityksestään Sport4life onkin tullut EST:n toiminnalle hyvä yhteistyökumppani. Hän tuntee Libanonin vaelluspaikat ja tarjoaa palvelut kohtuulliseen hintaan. Lisäksi hän osaa kertoa vaellukseen, luontoon ja urheiluun liittyvistä asioista sekä englanniksi että arabiaksi.

Vaelluspaikalle päästyämme jaettiin eväät. Heti eväät saatuaan lapset alkoivat nauttia energiapatukoita. Yritimme kertoa heille, että eväät kannattaisi säästää matkalle, koska edessä on pitkä urheilusuoritus. Kirsti kertoi, että sama ilmiö oli nähtävissä maratonin aamuna. Minimaratonille matkaan tarkoitettujen eväiden nauttiminen aloitettiin heti.

Reitin alkumatkasta löysimme omenapuita. Lapset poimivat innokkaina omenoita sekä heti nautittavaksi että äideille vietäväksi. Osa lapsista keräsivät reppunsa niin täyteen omenoita, että painoa kertyi useita kiloja. Voitte vain kuvitella, miten ylämäkeen kävely sujui painavien kantamusten kanssa.

Vaellus reitti oli haastava. Matkaa oli taitettavana n. 10 kilometriä. Alkumatka oli kovaa nousua. Moni pieni vaeltaja meinasikin menettää toivon omasta jaksamisesta. Kun pääsimme määränpäähän, niin muutama tytöistä kertoi kuinka tuntui hyvältä se, että pystyi tähän suoritukseen. Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeätä on yrittää, vaikka välillä tuntuu, että voimat ei riitä. Tämä ei päde pelkästään urheilussa vaan elämässä yleensä. Yksi tyttö soitti minulle laulun, joka auttaa häntä jaksamaan silloin kun on vaikeaa. Hän kertoi kuunnelleensa sitä vaelluksenkin aikana.  Tytöt sanoivat monta kertaa ”me teimme sen, pystyimme siihen, tämä luo uskoa itseen”. Näitä keskusteluja käydessä ajattelin, että yksi tärkeä tavoite on saavutettu.

Vaelluksella keskustelujen teemana oli myös palestiinalaisten tilanne, luonnon kauneus, perhesuhteet ja muistelua EST:n minimaratoneilta. Palestiinalaisten tilanteesta mieleenpainuvimpana keskusteluna oli 14-vuotiaan tytön pohdinta siitä, miksi palestiinalaiset eivät voi tehdä työtä pakolaisleirien ulkopuolella. Tytön isä on ammatiltaan insinööri ja elättää perhettään Shatillan leirissä pitämällään tupakkakaupalla. Tyttö pohti asiaa siltä kannalta, että syyrialaiset voi tulla Libanoniin töihin mutta palestiinalaiset, jotka asuvat Libanonissa ei voi tehdä työtä. Miksi näin on? Onko se reilua? Ei siinä paljon suomalaisella psykologilla ollut vastauksia annettavana.

Vaellus on suuri kontrasti leirien olosuhteisiin. Vuorilla on tilaa liikkua, hengittää raitista ilmaa ja nauttia myös hiljaisuudesta. Vaelluksella on myös mahdollisuus ylittää itsensä ja saada uskoa omiin voimavaroihin. Vaelluksen aikana lapset hakivat kontaktia aikuisiin. He pääsivät harjoittelemaan englanninkieltä. Moni lapsi tuli rohkeasti puhumaan. Osalla lapsista on niin hyvä englannin osaaminen, että se mahdollistaa syvällisempienkin keskustelujen käymisen. Yhteinen matkan teko näytti jälleen myös sen, että kommunikoida voi niin monella eri tasolla. Kieli ja puhuminen on vain yksi niistä.

Kotimatkalla tunnelma oli hiljainen. Suurin osa lapsista nukahti melkein heti autoon päästyämme. Osa tytöistä halusi, että istun heidän viereensä. He halusivat keskustella vielä kotimatkan. Keskustelujen teemana oli ikävä ja muistanhan heidät varmasti, vaikka lähdenkin pian takaisin Suomeen.  Neljätoistavuotias Rawan antoi minulle mukaan kirjeen, jotta en unohtaisi häntä.  Lopetan tämän blogi-tekstin hänen sanoihinsa.

” Birds can fly, water can dry, but my love for you will never die.”

Tänään ohjelmassa oli Wavelin pakolaisleirin vierailu. Wavel on pieni pakolaisleiri, jossa on noin 3000 asukasta. Wavel sijaitsee Baalbekissa, joka on noin kahden tunnin ajomatkan päässä Beirutista. Pakolaisleirin asukkaat tekevät töitä lähinnä rakennuksilla ja maatiloilla. Wavelin leirin asukkaiden haasteena on pitkä talvi, jolloin suurimmalle osalle miehistä ei ole töitä. Leirin työntekijät kertoivat, että miehet työskentelevät kesäisin 6kk ja säästävät tulonsa talveksi, jolloin töitä ei ole. Leirin naiset ovat ahkeria ristipistotöiden tekijöitä ja pystyvät sillä tienaamaan perheelle toimeentuloa myös talvisin.

BAS aloitti toimintansa Wavelin leirissä vuonna 1987 yhdellä huoneella.  2005 he saivat sveitsiläisten rahoittamana uuden keskuksen, jossa mekin vierailullamme kävimme. Wavelin leirissä BAS:lla ei ole päiväkotia eikä mielenterveyspalveluita. Leirissä on kaksi päiväkotia, jotka ovat toisten järjestöjen ylläpitämiä. Mielenterveyspalvelut Wavelin leirin asukkaille on tarjolla Beirutissa.

Myös Wavelin leiristä osallistuttiin Beirutin maratontapahtumaan. Heiltä osanottajia oli yhteensä 42, joista suurin osa oli lapsia. Monille lapsille matka Beirutiin oli ensimmäinen.

Tutustuimme leiriin kävellen. Se oli monille iloinen kokemus, koska saimme kohdata monia hyväntuulisia lapsia kaduilla. Moni matkalaisista sanoi, että ”on ihana kuulla lasten naurua.” Lapset tulivat myös kysymään englanniksi nimiämme ja esittelivät itsensä. Lapsilla ei ollut tänään koulua, koska oli Yasser Arafatin muistopäivä. Tänään hänen kuolemastaan on kulunut kuusi vuotta. Osa lapsista oli pukeutunut maastopukuihin ja palestiinalaishuiveihin. Lapset ja aikuiset valmistautuivat klo 17 alkavaan muistojuhlaan ja mielenosoitukseen. Tienvarsille laitettiin Arafatin kuvia,  viirejä jne.

Leirissä vierailun jälkeen menimme turisteina n. 5 minuutin matkan päässä oleville Baalbekin Rooman ajan antiikkisille raunioille. Rauniot olivat hienon näköisiä ja niissä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Keskiviikkona 10.11.2010 matkamme suuntana oli Etelä-Libanon. Vierailimme Saidan ja El-Bussin Family Guidance Centereissä, El-Bussin pakolaisleirissä ja lisäksi vierailimme Hizbollahin Mleeta-museossa.

Bussi nouti meidät aamulla sovitusti klo 8.30 hotellin edestä. Saidaan asti seuranamme  matkasi myös BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Aina. Kassem esitteli Saidan family guidance centerin meille yhteistyössä paikallisen sosiaalityöntekijän kanssa. Saidan keskus on  uusi, vasta tänä vuonna avattu keskus. Keskuksen perustamisen on mahdollistanut Suomen Psykologien Sosiaalinen Vastuu, joka on tämän keskuksen ainoa tukija.

Keskus on perustettu todella tarpeeseen. Saidan alueella sijaitseva Ein el-Hilweh leiri on palestiinalaisleireistä väkirikkain ja levottomin.  Leirillä asuu 80 000 ihmistä. Ahtauden lisäksi leiri on hyvin levoton ja vaarallinen. Leirissä on usein palestiinalaisryhmittymien välisiä konflikteja. Kouluikäiset lapset joutuvat kulkemaan kouluun katua, joka on nimetty Kuolemankaduksi. Nimi tulee siitä, että ryhmien välillä on usein yhteenottoja, ja niissä on usein kuollut myös sivullisia. Lapset näkevät usein väkivaltaa ja ruumiita. Tällaiset tilanteet ja lisäksi lasten kokemukset sodasta ovat aiheuttaneet lapsille traumaattisia reaktioita. Monilla lapsilla on keskittymisvaikeuksia, painajaisia, vuoteen kastelua ja masennusoireita.

Saidan keskuksessa työskentelee kaksi psykologia, psykiatri, puheterapeutti, sosiaalityöntekijöitä ja psykomotorinen terapeutti (psychomotor therapist).  Keskus tarjoaa mielenterveyspalveluita alueella asuville palestiinalaisille ja libanonilaisille.

Ein el-Hilweh’n leirillä me emme vierailleet, koska se ei ole turvallista. Leiriin ei myöskään olisi helppo päästä, koska jokaista sisäänkäyntiä valvoo Libanonin armeija. Jokainen leiriin menijä tarvitsee armeijalta luvan vierailuun. Me näimme vain vilauksen leiristä bussin ikkunasta, kun jatkoimme matkaamme kohti Hizbollahin Mleeta-museota, joka sijaitsee Tyroksen suunnalla.

Mleeta-museo on Hizbollahin museo/muistomerkki. Museo esitteli Hizbollahin sissisodankäynnin historiaa, keinoja ja aseistusta. Turistikohde herätti matkalaisissa hyvin monenlaisia ajatuksia. Yksi matkalaisista sanoikin, että siinä on Hizbollahin tuleva Disneyland.

Keskiviikko päivä ei suinkaan päättynyt päivän ns. turistikohteeseen vaan Mleeta-museosta pääsimme vielä tutustumaan El-Bussin family guidance centeriin ja pakolaisleiriin. El-Bussin keskus tarjoaa palveluita Tyroksen alueella oleville pakolaisleireille ja alueella asuville libanonilaisille ja muillekin kansallisuuksille. El-Bussin keskus on avattu vuonna 2007. Heidän työryhmäänsä kuuluu kahdeksan sosiaalityöntekijää, psykiatri, psykologi, puheterapeutti ja psykomotorinen terapeutti. Palvelut on suunnattu 0-8 -vuotiaille lapsille ja heidän perheilleen.

Tyroksen alueella asuvilla palestiinalaispakolaisilla ja myös libanonilaisilla on paljon traumareaktioita. He elävät lähellä Israelin rajaa ja ovat kokeneet Israelin ja Libanonin sotatilanteet hyvin läheltä. Israelin hävittäjäkoneet tekevät päivittäin lentoja Tyroksen alueella, joka aiheuttaa pelkoa uudesta sodasta. Pelko ja traumareaktiot aikaisemmista sodista teettävät paljon työtä keskuksen työntekijöille. Työntekijät pitävät huolta omasta jaksamisestaan tiimityön ja työryhmän vertaistukea hyödyntäen.

El-Bussin leiri on avoin.  Sinne pääsimme ilman Libanonin armeijan lupaa. Leiri oli hyvin erilainen kuin esim. Shatilla. El-Bussin talot näyttivät ulospäin siisteiltä ja kadut olivat paljon leveämpiä kuin Shatillassa. Kaduilla saimme mm. seurata lasten jalkapallon peluuta, mikä olisi lähes mahdotonta Shatillassa.

Jo perinteeksi muodostunut EST-Shatillan mitalijuhla vietettiin kaksi päivää maratontapahtuman jälkeen. Perinne alkoi 2008, kun Extreme Survival Team perustettiin. Silloin päätimme, että minimaratoonarit ansaitsevat mitalikahvit niin kuin huippu-urheilijatkin – he ovat meille jokainen omalla uniikilla tavallaan huippuja!

Mitalijuhlat järjestettiin kolmannen kerran Shatillan pakolaisleirissä BAS:n toimintakeskuksessa.  Suomi-ryhmä saapui paikalle, kun järjestelyjä viimeisteltiin. Tunnelma oli iloisella tavalla jännittynyt ja odottava.  Siellä täällä vilahteli lapsia EST-paidoissa ja mitalit kaulassa.

Juhlat alkoivat sosiaalityöntekijä Jamilien puheella ja kakunleikkuulla. Kakussa säihkysi kolme kynttilää EST-toiminnan kolmivuotisen taipaleen kunniaksi. Ruokana oli tarjolla perinteisiä palestiinalaisia ruokia ja pieniä pitsoja. 

Ohjelman alettua lounas ja kakku jäivät toiseksi. Pääsimme seuraamaan perinteisiin palestiinalaisasuihin pukeutuneiden lasten dabke-tanssia. Dabke on perinteinen palestiinalainen tanssi.  Olimme hyvin vaikuttuneita lasten tanssista. Vauhtia ja rytmiä riitti! Lisäksi saimme kuulla lasten viulunsoittoa ja lasten kokemuksia minimaratonista.

Tänä vuonna Beirutin maratontapahtumaan osallistui yhteensä yli 800 palestiinalaispakolaista 10 eri pakolaisleiristä. Suurin osa osallistujista oli lapsia ja nuoria. Shatillasta osallistujia oli 126, joista 10-14 vuotiaita lapsia oli 80.  Lapset kertoivat kokemuksiaan tapahtumasta mm. seuraavasti: ”Osallistuminen antoi minulle energiaa, tunsin iloa ja toivottavasti saan osallistua myös ensi vuonna”.  Toinen tyttö kuvasi kokemustaan seuraavasti: ”Tuntui hyvältä osallistua, olin iloinen vaikka välillä väsytti.”

Tapahtumaan osallistui myös lasten äitejä.  Yksi äideistä kertoi, että juoksun/kävelyn aikana hänelle tuli mieleen oma lapsuus. Hän tunsi nuortuvansa. Lisäksi hän koki ylittäneensä itsensä ja näyttäneensä muille naisille, että hän pystyy tähän.  Hän haluaa jatkossakin pitää hyvää huolta omasta terveydestään.  

Minulle mitalijuhlat olivat hyvin vaikuttava tapahtuma.  Vuonna 2008 Kirstiltä ja minulta pyydettiin, että EST toiminta jatkuisi ja että tulisimme seuraavaan maraton tapahtumaan. Emme halunneet luvata jotain, mistä emme voineet olla varmoja pystymmekö sen toteuttamaan. Nyt on kolmas vuosi takana. En voi muuta kuin kiittää kaikkia EST-toiminnan tukijoita siitä, että olette avustuksilla mahdollistaneet sen jatkuvuuden. Se ilo, jota lapset, vanhemmat ja työntekijät ovat saaneet kokea, on sanoin kuvaamatonta.

Tiistaina 9.11.2010  meillä oli edessä matkan ensimmäinen pakolaisleirivierailu.  BAS:n bussi nouti meidät aamulla. Suuntana oli Shatillan pakolaisleiri, joka sijaitsee Beirutissa. Leiriin päästyämme kuulimme ensin Shatillan leirin sosiaalityöntekijä Jamilien esittelyn BAS:n toiminnasta Shatillassa. Heillä on tarjolla mm. päiväkotitoimintaa alle kouluikäisille lapsille ja erilaisia kerhoja lapsille ja nuorille. Lisäksi BAS:lla on hammashuolto- ja mielenterveyspalveluja sekä lapsille, nuorille että heidän perheilleen. BAS:n mielenterveystiimi käsittää mm.  psykologin, psykiatrin, puheterapeutin ja useita sosiaalityöntekijöitä. BAS suuntaa palvelunsa erityisesti niille, jotka ovat heikoimmassa asemassa.

Jamilie ja muut leirin sosiaalityöntekijät kertoivat meille myös leirin historiasta. Shatillan pakolaisleiri on YK:n alaisen UNRWA:n (United Nations Relief and Works Agency for Palestinian Refugees in the Near East) perustama vuonna 1949 Etelä-Beirutiin. Leiri perustettiin asuttamaan pakolaisia, joita virtasi alueelle Palestiinan pohjoisosista. Leirin pinta-ala on noin neliökilometri. Kuluneiden vuosikymmenten aikana pakolaisten käyttöön ei ole saatu lisää asuinpinta-alaa, mutta väestö on lisääntynyt. Uudet palestiinalaissukupolvet ovat syntyneet pakolaisuuteen Libanonissa. Kun asuintilaa on tarvittu lisää, leiri on kasvanut pystysuuntaan.

Tällä hetkellä Shatillan pakolaisleirillä asuu arviolta 17 000 asukasta. Asukkaat ovat pääosin palestiinalaisia, mutta edustavat myös muita arabikansallisuuksia. Pinta-ala on niin tarkkaan rakennettu, että talojen väliin jää vain kapeita kujia, jonne aurinko ei enää pääse paistamaan talojen seinien kasvaessa korkeutta. Leiri on kokenut monia traagisia tapahtumia. Se on ollut sotilaallisten hyökkäysten ja saartojen kohteena, mikä on merkinnyt kuolemaa, vammautumisia, rakennus- ja omaisuustuhoja, pakolaisten pakkomuuttoa. Pahin isku tunnetaan nimellä Sabran ja Shatillan verilöyly. 

YK:n pakolaisjärjestö UNRWA ylläpitää Shatillan leirissä kolmea koulua ja yhtä terveyskeskusta. Kouluissa luokkakoot ovat suuria; yli 40 oppilasta. Suurissa ryhmissä on vaikea huomioida oppilaiden erityistarpeita kuten esim. oppimisvaikeuksia. Lisäksi koulujärjestelmä toimii ranskalaisen opetusohjelman pohjalta, eikä sellaisenaan sovi pakolaisleirien lasten opetukseen. Lapset oppivat enemmän ranskan historiasta ja kulttuurista kuin omasta historiastaan. Koulupudokkaat ovat myös suuri huolenaihe. Osa nuorista keskeyttää koulutuksen, koska he joutuvat hakeutumaan työhön ja tienaamaan perheelle rahaa. BAS tukee ja kannustaa lapsia ja nuoria opiskelemaan, vaikkakin tällä hetkellä palestiinalaisilta on yli 70 ammatinharjoittaminen kielletty Libanonissa. Palestiinalaiset voivat tehdä työtä lähinnä leireissä tai ns. hanttihommia. Esimerkiksi lääkärikoulutuksen käynyt palestiinalainen ei voi toimia lääkärinä muuten kuin pakolaisleirissä. Minua jäi mietityttämään se, kuinka vaikea paikan edessä esim. BAS:n työntekijät ovat motivoidessaan nuoria opiskelemaan itselleen ammatin. Mikä on nuoren tulevaisuus, jos muutokseen ei ole todellista mahdollisuutta?

Shatillan pakolaisleirin asuinympäristön terveydelliset olot ovat äärimmäisen huonot. Asuintilat ovat kosteita ja erittäin ahtaat. Avoviemärit ovat terveyshaitta. Viemäriverkostoa pitäisi laajentaa huomattavasti. Leirin asukkaat juovat puhtaudeltaan kyseenalaista vettä, jota saadaan Beirutin kaupungin kehnon jakeluverkoston kautta. Vesi, joka tulee viemäriverkoston kautta, soveltuu oikeasti vain pesuvedeksi.

Ulkopuolisen on helppo eksyä leiriin, koska siellä ei ole nähtävillä kadunnimiä. Kaduilla täytyy tietää minne on menossa. Kun lähdimme tutustumaan Shatillan leiriin ryhmämme jakautui kolmeen pienempään ryhmään ja jokaiselle tuli yksi Shatillan sosiaalityöntekijöistä oppaaksi. Pienemmissä ryhmissä liikkuminen teki leirikierroksen mielenkiintoisemmaksi, koska se mahdollisti omien kysymysten ja intressien esiin nostamisen. Lisäksi se helpotti perheissä vierailua. Jokainen ryhmä vieraili yhdessä pakolaisleirissä asuvan perheen luona. Vierailujen kokemukset olivat hyvin vaikuttavia. Asunnot eroavat suuresti suomalaisista kodeista. Asunnot ovat pieniä. Sateella vesi tulee asuntoihin sisälle. Shatillan leirissä on myös päivittäin sähkökatkoksia, jotka kestävät noin kuusi tuntia. Perheen asunnossa, jossa vierailin, oli sähkökatkoksista johtuen viritetty valoja, jotka toimivat akuilla. En tiedä kuinka turvallisia nämä viritelmät ovat yhdistettynä veden sisääntuloon sateella. Levottomuuksissa vammautunut isä kertoi, että sähkökatkoksiin on tottunut, eivätkä ne erityisesti vaikuta arjen toimintaan. Minun on vaikea kuvitella, miten lapset pystyvät tekemään läksyjä pimeässä tai miten perhe suunnittelee ruuanvalmistuksen. On vaikea kuvitella, ettei se haittaa arkea. Toki itse olen tottunut siihen, että otan sähkön itsestäänselvyytenä.

Ikävistä kokemuksista huolimatta saimme nähdä leirissä paljon iloa ja lähimmäisen rakkautta. Ilon aiheita, joita palestiinalaiset nostivat esille tällä vierailulla oli mm. Beirutin maratontapahtuma, johon me suomalaisetkin olimme osallistuneet.  Me koimme itsemme tervetulleiksi, meidät otettiin vastaan rakkaudella ja lämmöllä. Kodeissa, joissa vierailimme, oli aina tarjolla kahvia tai teetä.

Perhevierailuiden jälkeen kävimme tutustumassa BAS:n käsityökeskukseen. Kauniit ja tarkkaan tehdyt ristipistotyöt ovat yksi elinkeino palestiinalaisille naisille. Heillä on mahdollisuus tienata perheelle rahaa tekemällä käsitöitä. Ristipistotyöt ovat kauniita ja suurin osa hyvin värikkäitä. Myytäviä tuotteita ovat mm. huivit, pikkukukkarot, käsilaukut, valokuvakehykset, kirjanmerkit ja postikortit. Käsityökeskuksen vierailun päätteeksi ryhmällä oli mahdollisuus tukea naisten työtä ostamalla suomalaiselle kukkarolle kohtuuhintaisia käsitöitä. Ostosten teko olikin vilkasta, moni osti jo joululahjoja ja osalla oli mukana pitkä lista tilauksia Suomesta.

Maratonin jälkeisenä yönä nukutti hyvin. Lihaksissa tunsi, että oli eilen juossut 42 kilometriä. Myös varpaissa olevat rakkulat muistuttivat juoksusta. Kävely näytti kuitenkin suhteellisen normaalilta ja heti aamusta kävelin jo yhden kerroksen rappuset alas hotellin ravintolaan aamiaiselle. Sen verran minussa on kilpailijan luonnetta, että en viitsinyt odottaa hissiä yhden kerroksen takia.

Aamiaisella ruoka maistui tavallistakin paremmalta. Aamupala hotellilla on myös matkaporukan mukava kokoontumispaikka. On aina yllätys ketkä matkaporukasta sattuvat samaan aikaan syömään. Tämän aamun keskustelujen aiheet vaihtelivat eilisen maratontapahtuman tunnelmista maahanmuuttajapsykologin työhön ja ihmisten kohtaamiseen yllättävissä paikoissa. Keskusteluissa oli tietysti myös viikon ohjelma. Aamiaiselta ihmiset erosivat viettämään ohjelmavapaapata päivää omiin mielenkiinnon kohteisiinsa.

Iltapäivällä suuntasimme Mikon kanssa matkamme Ashrafiehin kaupunginosaan. Reissussa oli parasta se, kun sai seurata paikallisten taksikuskien ja muiden liikenteessä olevien käyttäytymistä. Kilpailu ja toisten nokkiminen oli selkeästi näkyvissä. Taksikuskimme oli selkeästi näreissään yhden pikkubussin kuljettajan toiminnasta. Häntä kiilattiin ja yritettiin ohittaa moneen kertaan. Vierelle myös pysähdyttiin ja kuskin äänensävystä päätellen suulliset viestit eivät olleet kiitoksen sanoja.  Huomasin miettiväni, että tarvitseeko Libanonissa ajokorttia ja jos tarvitsee niin, mitäköhän kortin saamiseksi vaaditaan. Liikennesääntöjä ei voi olla monia ja ajotaitona paras on röyhkeys ja pelottomuus. Sulje silmäsi ja aja! Selvisimme kuitenkin edestakaisesta matkasta ilman kolaria ja se oli minusta jo hyvä saavutus tälle päivälle.

Alkuillasta kokoonnuimme osan Suomi-porukasta kanssa hotellimme Mayflowerin baariin. Kävimme läpi tulevan viikon ohjelmaa. Huomista Shatillan pakolaisleirin vierailua odotettiin kovasti. Keskusteluissa eli myös viime vuoden matka ja kokemukset leirivierailuista. Päällimmäisinä muistoina viime vuoden matkalaisilla oli ihmisten selviytyminen kurjissa oloissa. Puhuttiin toivosta ja uskosta parempaan huomiseen. Puheissa eli myös Suomeen tulevien pakolaisten kotouttaminen ja maahanmuuttajien kohtaaminen yksilöinä. Kuinka helppoa on laittaa ihminen tiettyyn ryhmään ja olla kuulematta yksilön tarinaa.  Etenkään byrokratian viidakossa meillä ei ole riittävästi aikaa kohdata ihmistä oli hän sitten kantasuomalainen, pakolainen tai maahanmuuttaja. Jokainen meistä voi vaikuttaa omaan toimintaamme – onneksi!

Illan kuluessa ihmiset jakaantuivat ruokailemaan, huoneisiin lepäämään ja valmistautumaan huomiseen. Huomenna on edessä matkan ensimmäinen pakolaisleirivierailu. Aamulla klo 9 lähdemme kohti Shatillan leiriä.

Tänään koitti EST-ryhmän suuri päivä.  Beit Atfal Assumoudin (BAS) työntekijät, vapaaehtoiset ja muutama Shatillan pakolaisleirin nuori aloittivat aamun jo 5.30 laittamalla maratonreitin varteen vesipisteen. BAS:lla oli oma vesipiste n. 13km kohdalla. Moni minimaratoonari aloitti matkansa myös aikaisin, koska lapsia, nuoria ja työntekijöitä oli kymmeneltä eri pakolaisleiriltä Libanonista. Minimaratonin startti kun oli jo aamulla klo 8, tunti maratonin startin jälkeen.

Mikko Heiskala toimi EST-ryhmän kuvaajana. Hän sai järjestäjiltä mediapassin, jolla oli helppo liikkua tapahtuma-alueella. Mikko joutui myös aloittamaan matkansa jo klo 5.30, koska hän tuli aluksi kuvaamaan minun ja muiden maratoonareiden kokoontumista ja valmistautumista juoksuun. Maraton starttaa täällä jo aamulla klo 7 koska lämpötilat kohoavat nopeasti. Tänään aurinko paistoi lämpimästi ja asteita oli 26. Kylmä ei siis juoksijoilla ja kävelijöillä ollut. Mikon aikataulu oli tiivis, koska hänen piti ehtiä maratonin lähtöpaikalta n. 5km päähän minimaratonin lähtöpaikalle ja välissä hän pysähtyi ottamaan kuvia ja tervehtimään BAS:n vesipisteen palestiinalaisia. 

Minä sain ilokseni maratonille juoksuseurakseni Anne Meskasen Damaskoksen Suomen suurlähetystöstä. Beirutin maraton oli Annelle ensimmäinen. Hänen tavoitteenaan oli juosta alle neljän tunnin. Lupasin vetää Annelle neljän tunnin vauhtia. Onnistuinkin siinä ihan hyvin aina n. 26 kilometriin asti, jolloin itse väsähdin. Minulle tuli totaalinen seinä vastaan. Oli pakko hiljentää vauhtia. Siis vain minun - ei Annen! Juoksu oli kulkenut tosi hyvin reilusti yli puolimaratonin. Annelle sanoinkin 21 kilometrin kohdalla, että ei ole pitkään aikaan ollut näin mukava ja hyvä juosta. Maraton on kuitenkin pitkä matka ja kaikki on matkan aikana mahdollista! Hiljensin tahtia ja loput 16 kilometriä oli kyllä yhtä tuskaa. Juoksu takkusi ja mukavuus oli kaukana. Pystyin onneksi juoksemaan, mutta hyvin hitaasti. Ajattelin vain, että niin kauan kuin ei tarvitse kävellä niin olen voitolla.

Juoksun aikana kävin mielessäni läpi myös palestiinalaispakolaisten päivittäistä taistelua. Mietin, ettei minun taisteluni ole siihen verrattuna mitään. Minähän vain tunnen väsymystä ja olen itse saanut valita juoksevani. Minulla on ollut myös mahdollisuus valmistautua maratonille harjoittelemalla, oikealla ruokavaliolla ja levolla. Libanonissa asuvilla palestiinalaisilla ei ole täällä kansalaisoikeuksia, heiltä on yli 60 ammatin harjoittaminen kiellettyä ja he elävät kurjissa oloissa pakolaisleireissä.  Mikä minulla nyt tässä juostessa vähän väsyneenä on. Mietiskelyt kyllä auttoivat jaksamaan juoksun loppuun!

Anne pääsi tavoitteeseen juosta alle neljän tunnin. Se oli upea juttu! Itselläni aikaa kului 4.12. Olen aikaani tyytyväinen vaikka taisin matkalla tehdä päätöksen, että lopetan juoksemisen kun se on näin vaikeaa. Päätöksen kumosin jo n. 30 minuuttia juoksun jälkeen, kun olo parani ja voimia alkoi palautua.

Tänä vuonna maaliintulo oli muutettu niin, että sain maaliin tullessa nähdä 10km juoksijat. Tapasin heti maaliviivan jälkeen Nahr el Baredin leirin EST-jäseniä. Se oli maaliintulossa parasta, tai pitäisikö sanoa parasta sen jälkeen, että olin oikeasti maalissa.  EST-ryhmäläisillä oli samanlaiset t-paidat ja lippikset. Se auttoi tunnistamaan niitäkin ryhmän jäseniä, joita ei ollut aikaisemmin tavannut ja heitä oli paljon!  Pian juoksun jälkeen tapasin myös EST- ryhmän koordinaattorin Imadin. Hän  oli iloinen, koska järjestelyt olivat sujuneet hyvin ja hänen oma 10km juoksu/kävely oli myös onnistunut.  Hän oli tämän hankkeen myötä ruvennut pohtimaan omien elämäntapojensa muutosta. Keskustelimme liikunnan hyödyistä ja iloista.

Juoksun jälkeen tapasin myös paljon EST-lapsia eri leireiltä. Oli upea vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia. Jälleennäkemisen riemu oli suuri niiden osalta, joita olen tavannut 2008 vuodesta alkaen.  Oli ihana taas kohdata! 

Kaikki Suomi-ryhmämme jäsenet juoksivat tai kävelivät 10km Mikkoa lukuunottamatta, joka oli kuvaajana.  Heillä oli ollut mukava, vaikkakin aika lämmin, urheilusuoritus. Jari kyllä epäili, että reitti oli pidempi  kuin 10km ja hän oli saanutkin kantoapua kaveriltaan Antilta. Eli raskaita kokemuksia oli silläkin matkalla.  Kaikki pääsivät maaliin ja minulle jäi sellainen kuva, että iloisella mielellä kaikki olivat! Osan kanssa vielä kävelimme n. 3 kilometrin matkan maalipaikalta takaisin Mayflower hotellille.

Tiistaina vietämme Shatillan leirissä perinteisiä EST-mitallikahveja. Silloin kuulemme varmasti lisää lasten kokemuksia tapahtumasta!

Tänään 6.11.2010 EST:n Suomi-ryhmästä on paikalla jo 13 osallistujaa. Viimeiset kolme saapuvat yöllä. Tähän asti kaikille ovat järjestyneet sekä kyydit että majoitukset. Toivomme, että näin tapahtuu myös viimeisille tulijoille.

Sain aamulla puhelun (ja herätyksen)  Beit atfal Assumoudin (BAS) vapaaehtoistyöntekijältä  Rihabilta. Rihab kertoi, että hän on saanut kunniatehtävän saattaa Suomen EST-joukkueen minimaratonin ja 10km lähtöpaikalle. Iltapäivällä kokoonnuimme Suomi-ryhmän kanssa ja kävimme läpi maratonpäivän ohjelman sekä jaoimme numerolaput, EST:n omat t-paidat ja lippalakit, joita komistavat EST:n ja BAS:n tunnukset. Samalla meillä oli ilo tavata Rihab, joka noutaa ”kunniatehtävässään” ryhmän aamulla klo 7. Ryhmän on tarkoitus kävellä ensin katsomaan minimaratonin startti ja sieltä sitten 10km lähtöviivalle. Minä ja Mikko joudumme lähtemään hotellilta jo klo 5.30, koska maratonin startti on klo 7 ja tiet suljetaan heti kuuden jälkeen maratonin lähtövalmisteluja varten.

Beirutissa oli tänään lämmin päivä. Asteita oli n. 25C ja aurinko porotti. Onneksi maraton starttaa jo aamulla, jolloin aurinko ei vielä porota täydellä voimallaan. Auringon vaikutusta huomenna tosin on varmasti lievittämässä BAS:n vapaaehtoisten organisoima vesipiste maratonreitin varrella.

Saavuimme viime yönä Mikon kanssa Beirutiin. Matka pitkittyi useilla tunneilla, koska jatkolentomme Istanbulista Beirutiin myöhästyi useita tunteja. Matka sujui kuitenkin yllättävän nopeasti, koska meillä oli mielenkiintoista matkaseuraa: EST-ryhmän uusi jäsen Kirsi Haapalaakso. Hän palasi Libanoniin 25 vuoden tauon jälkeen.

Kirsi lähti vuonna 1985 kansainvälisen Punaisen Ristin avustustehtäviin Etelä-Libanoniin pystyttämään kenttäsairaalaa pohjoismaisessa tiimissä. Kirsin oli tarkoitus lähteä Somaliaan, mutta kahden tunnin varoitusajalla ja parin minuutin miettimisajalla hän päätyi lähtemään Libanoniin. Kahdessa tunnissa Kirsi hoiti työstään virkavapaan, pakkasi laukkunsa ja ilmoitti äidilleen määränpäänsä. 

Kirsi kuvasi liikuttavia kokemuksia mm. siitä, kun he pääsivät  Saidan lähistöllä olevalle saarretulle alueelle viemään ihmisille ruokaa ja postia.  Liikuttavinta oli ollut, kun hän sai olla mukana sveitsiläisen delegaation viedessä kirjeen eräälle naiselle. Naisen poika oli ollut n. 16 vuotta sotavankina. Poika kertoi kirjeessä, että hän oli vapautunut.  Äidin ilo oli sanoin kuvaamaton. 16 vuoden vankeus  tuntui nuoresta sairaanhoitajasta ihmiselämän pituiselta ajalta.

Kenttäsairaala, jossa Kirsi työskenteli, oli Jezzenessä. Hän vietti Libanonissa yhteensä yli kaksi kuukautta.  Kirsillä on ollut vuosia ajatuksissa päästä käymään Libanonissa. Viime syksynä hän löysi EST-tiimin tuttavansa kautta ja nyt hän on odottavin tunnelmin mukana matkassa. 

Minulle on ollut mielenkiintoista kuunnella Kirsin kokemuksia. Uskon, että saamme matkan aikana kuulla paljon lisää hänen työkokemuksistaan, mutta myös siitä miten Libanon on muuttunut 25 vuodessa.

Kirsti Palonen viestitti perjantaina aikaa Shatillan pakolaisleirissä. Hän pääsi seuraamaan lasten harjoituksia sunnuntain minimaratonille. Lapset odottavat innokkaana sunnuntaita.  Itsekin olen odottavissa tunnelmissa. Joudun tosin ensin juoksemaan 42 kilometriä, ennen kuin pääsen seuraamaan lasten iloa.

Osa Extreme Survival Teamin joukosta on jo matkanut Beiruttiin ja osalla on vielä matkustaminen edessä. Tänään on paikallisen yhteistyöjärjestömme koordinaattori Imad noutanut kaikkien Extreme Survival Teamin (EST) joukkueen jäsenten numerolaput minimaratonille, 10km Fun Runille ja maratonille. Palestiinalaisia on osallistumassa yhteensä yli 800 kymmenestä eri pakolaisleiristä. Suurin osa on lapsia ja nuoria.  Suomesta matkalaisia on 15. Imadilla on ollut iso työ käydä läpi numerot ja toimittaa ne eri pakolaisleireihin. Suomen joukkueen numerolaput on psykologi Kirsti Palosella, joka on ollut Libanonissa ja muutaman päivän.

Olen tänään hoitanut tavaralahjoituksia, jotka lähtevät huomenna mukaan lennolle. Tavaralahjoituksina on saatu mm Motivukselta n. 100 urheilupaitaa, jotka jaetaan pakolaisleirien lapsille. Krista Igbarria käsityöblogin kautta on saatu lahjoituksena 560 paria villasukkia, jotka toimitetaan matkalaisten mukana pakolaisleireihin. Lisäksi yksityiset lahjoittavat ovat antaneet mm. lasten talvivaatteita. Kiitos kaikille, jotka ovat tukeneet EST:n toimiintaa joko tavara- tai rahalahjoituksina. Lisäksi kiitos ystävälle kuljetusavusta!